Sammon keskuslukiossa on projektiviikko, projektiviikolla on TET-kurssi ja Ekokumppanit on yksi potentiaalinen TET-paikka. Sammon keskuslukiossa on myös eräs kirjoittamisesta ja ympäristöasioista kiinnostunut opiskelija ja opiskelijalla isä, joka tiesi opiskelijan kiinnostuksesta ja Ekokumppaneiden olemassaolosta. Siitä tämä teksti pohjimmiltaan sai alkunsa.
Tai, ei oikeastaan. Tämä tarina on alkanut jo vuosia sitten. Aloittakaamme ala-asteelta.
Ala-asteen opettajani oli melkoinen ympäristökasvattaja, minkä luulen vaikuttaneen myös minun kiinnostukseeni. Kierrättämään opeteltiin jo ensimmäisellä luokalla (missä olikin opettelemista, sillä opettaja oli hankkinut luokkaan melkein kymmenen eri kierrätysastiaa), ja pienimmätkin luokan lattialle tippuneet “nöttiäiset” kerättiin päivittäin. Ympäristökasvatus oli melko tiukkaa, mutta näköjään varsin toimivaa ja kiinnostusta herättävää. Ala-asteella kuuluin nimittäin monena vuonna kouluni Vihreä lippu -toimikuntaan. Siellä teimme ainakin pienimuotoisia kampanjoita roskien keräämiseen ja hävikkiruokaan liittyen.
Yläasteella meno olikin sitten ihan toinen. Kiinnostukseni ympäristöasioita kohtaan oli kasvanut, mutta väyliä sen hyödyntämiseen ei koululla ollut, ei sitten yhtäkään. Ympäristöongelmia käsittelevä maantiedon kappalekin ohitettiin. Olin iloinen siitä, että edes kielissä käytiin ympäristösanastoa. Yritin ruokkia kiinnostustani lukemalla muutamia ympäristöaiheisia kirjoja ja kirjoittamalla joitakin omia tekstejä, mutta rehellisesti sanottuna homma ei oikein toiminut.
Jos satut olemaan intohimoinen vapaa-ajan höntsyjalkapalloilija, voit verrata tätä vaikkapa piinaavan pitkään Suomen talveen. Kentällä on lunta ja luistinrata, etkä näin ollen pääse pelaamaan. Mitä teet? Ehkä yrität ensin keksiä jotakin muuta tekemistä, mutta talven venyessä yhä pidemmälle kevääseen janoat jo päästä pelaamaan. Silloin saatat ryhtyä palloilemaan yksin huoneessasi. Pian ovat kaikki ruukut ja maljakot rikki, tai vaihtoehtoisesti hangessa pelatessasi rikot polvesi. Et kuitenkaan välitä, sillä niin kova on intosi pelaamista kohtaan.
Niin. Jalkapalloilijoiden onneksi talvi kestää vain puolisen vuotta. Ymmärrät varmaan, miksi kolme vuotta kestäneen yläasteen jälkeen liityin heti toisena lukiopäivänäni Sammon keskuslukion ympäristöryhmään.
Ympäristöryhmässä homma lähti heti rytinällä käyntiin. Tai, rytinällä ainakin yläasteeseen verrattuna. Tänä vuonna olemme suunnitelleet koulullemme muutaman kampanjan ja osallistuneet tutkimushankkeeseen. Pian lähdemme retkelle Lammin biologiselle tutkimusasemalle. Ei tämä ehkä kovin paljoa ole, mutta ei se haittaa. Tärkeintä on se, että voin kokea pystyväni tekemään jotakin ympäristön hyväksi. Muutenkin lukiossa ympäristökasvatukseen on onneksi tartuttu paljon paremmin kuin yläasteella, ja ympäristöasioita käsitellään joillakin kursseilla.
Nyt tiedät tarinan alun. Sitten voidaankin siirtyä puhumaan nykyhetkestä.
Ekokumppaneilla olen saanut omistautua ympäristöasioille kokonaisen viikon. Harjoitteluuni on panostettu (uskomattoman) paljon, ja olen saanut osallistua käytännössä kaikkeen, mitä oikeatkin työntekijät tekevät. Olen jopa hieman yllättynyt siitä, kuinka moneen erilaiseen työtehtävään minut on otettu mukaan. Ensimmäisenä harjoittelupäivänäni suunnittelin nuorille kampanjaa, toisena kirjoitin artikkelin energiamurroksesta ja aurinkopaneeleista, kolmantena olin luonnon monimuotoisuutta käsittelevässä työpajassa ammattilaisten kanssa. Neljäntenä päivänä kävin haastattelukeikalla ja viidentenä kirjoitin tätä blogia. Yhtäkään järjestelypuuhaa ei harjoitteluun kuulunut. Kyseessä on siis ollut todellinen työelämään tutustuminen. Ekokumppanit, ympäristö ja minä. Ne ovat palapelin palasia, joita kukaan ei vielä ole sovittanut yhteen eikä kukaan voi tietää, ovatko kaikki näistä paloista edes tallella vuosien päästä. Sammon keskuslukiossa on opiskelija, opiskelijalla on tulevaisuus edessään, ja tulevaisuuden varalle opiskelijalta löytyy monia unelmia. Onko näillä unelmilla tulevaisuus? Sen näkee sitten.
